perjantai 9. toukokuuta 2014

55 DAYS

Moikka! Toukokuu etenee täälläkin puolella maailmaa ihan hyvää vauhtia ja suurimmalla osalla vaihtareista se on käynnissä viimeinen kuukausi kohdemaassa ja myös mun perheestä lähtö tapahtuu ensi kuussa. Nyt ajattelinkin, että on oikea aika jakaa fiiliksiä teillekkin, koska tänään (keskiviikkona) mulla on enää 55 päivää jäljellä. 
"...lähtö on lähellä, enää 55 päivää ja niistäkin mulla menee 8 Kreikan matkassa! Olen näköjään oikeasti lähdössä... Nyt kesälomalla olen alkanut melkein joka yö näkemään jotain unta vaihdosta ja aamulla ensimmäiseksi ja illalla viimeiseksi se on mielessä. Välillä tulee myös hirveitä ahdistuskohtauksia, mutta onneksi monet mielessä pyörivät asiat ovat  kuitenkin positiivisia. Kuitenkin tuntuu, että päivät vain vierivät ja tuntuu etten käytä näitä viimeisiä päiviä Suomessa oikein." Näillä sanoin kirjoitin postauksen 55 päivää ennen vaihtoon lähtöä. Nykyään näen unta kotiin paluusta ja vieläkin tulee mieleen hirveitä ajatuksia.. Tuo mikä on tismalleen samaa nyt, on että stressaan etten osaa käyttää jäljellä olevia päiviäni oikein. 

Aika on mennyt niin niin nopeasti. Niin nopeasti, ettei sitä edes tajua. Huomenna, 8.5 torstaina tulee kuluneeksi tasan 9 kuukauttaa, kun lentokentällä moikkasin Suomen ja lähdin tänne. Siitä tuntuu toisaalta olevan niin pitkä aika, mutta toisaalta se oli vasta eilen. En silloin edes uskonut, että selviäisin tänne asti. Toukokuuhun. Mulla on niin ikävä kaikkia, eniten mun ystäviä ja myös mun Suomielämää. Toisaalta en jaksa odottaa, että pääsen Suomeen, kotiin lähes 11 kuukauden jälkeen. En malta odottaa, että kuulen ympärilläni puhuttavan suomea, saan hoitaa kaikkia asiani suomeksi, katsella ympärilleni ja nähdä ihanaa Suomea taas. En malta odottaa että pääsen käymään lähikaupassa ja pyöräilemään mun pyörällä. Tai pääsen istuskelemaan jokirantaan ja kahvittelemaan Turun keskustaan. Mutta se ajatus, kun näen kaikki taas saa kylmät väreet menemään selkääni pitkin ja tulee olo, mitä mulla ei ole vielä ikinä ollut. Se, kun pääsen halaamaan rakkaita ihmisiä tulee olemaan yksi mun elämän parhaista hetkistä. En malta odottaa.

Toisaalta pelottaa. Tai varmaan ahdistaa olisi parempi sanavalinta. Mitä tapahtuu kun olen taas Suomessa? Olen nyt tottunut tähän elämään täällä ja kaikki mitä teen on rutiinia. Toisaalta vieläkin jaksan ihalla tätä paikkaa ja löytää kaikesta jotakin uutta. Mitä jos todellisuus iskee Suomessa vasten kasvoja ja sitten on taas noh, tylsää. Jatkan lukiota, joka allekirjoittaneelta vaatii aivan hirveästi. Jatkan lukiota myös mulle tuntemattomien ihmisten kanssa. Tottakai tunnen sieltä muutamia, onhan mulla mm. monta vaihdosta tullutta hyvää ystävää samoilla kursseilla, mutta pääsääntöisesti lukio jatkuu -96 ikäluokan sijaan -97 ikäluokan kanssa. Osa mun parhaista ystävistä tulee päättämään lukion joulun jälkeen ja en vaihtoon lähtiessäni tajunnut, että se tuntuis näin kamalalta. En ikinä edes ajatellut aikaa vaihtovuoden jälkeen.

Elin Suomessa ennen vaihtoon lähtöä melkein 17 vuotta. Mulla oli ihan kiva elämä, mutta en todellakaan halua elää sitä enää. En vaan voi olla se sama minä tän kaiken jälkeen, enkä halua edes yrittää sopeutua takaisin mun vanhaan elämään. Tiedän, että asioita tulee muuttumaan ja on jo muuttunutkin, ja se pelottaa. 

Viimeisen muutaman vuoden aikana, mulla on kokoajan ollut jokin isompi juttu mitä odottaa ja se suurin niistä oli tämä vaihtovuosi. Täälläkin odotan kokoajan kaikenlaista ja suurimpana tietysti on Suomeen paluu. Mutta mitä sitten kun olen siellä Suomessa? Siinä mä sitten olen, enkä tiedä mitä haluan tehdä seuraavaksi. Ja se, kuinka montaa oikeasti enää kiinnostaa olenko mä siellä vai en. Parhaimpiin ystäviin tietysti luotan varmasti, sellaisia suhteita ei välimatkatka ja vuoden poissaolo muserra todellakaan. Mutta miten sitten muut? Helppoa se on netin välityksellä kirjoittaa kuinka ikävä on ja tunkea sydän viestin perään..

Entä miten sitten uudet kaverit? Mun kaverit ovat varmasti saaneet uusia kavereita tämän mun vuoden poissaolon aikana ja tulen törmäämään heihin. Mun ei tälläsenä hyvin sosiaallistuneena ihmisenä tälläistä pitäisi miettiä, mutta miten heidän kanssa tulen toimeen. Wääk mun pää rähätää.

Ajatuksista harrastuksen, cheerleadingin, suhteen en ole täällä kertaakaan maininnut, mutta nyt lähes 5 kuukauden pohtimisen jälkeen maailman upein harrastus johon kulutin kahdeksan vuotta taitaa olla ohi. Se on aina ollut yksi mun pääjutuista Suomessa asuessani ja mitä ikinä olenkin tehnyt, niin se on ohjannut mun elämää ja sitä kautta olen saanut vaihtovuoden lisäksi parhaimmat onnistumisen tunteen ikinä. Laji on tuonut mulle parhaita ystäviä ja kyvyn lukea itseäni paremmin ja noita vuosia en ikinä koskaan voi unohtaa. Mutta nyt on uusien juttujen aika. Se, miten sopudun mun Suomielämään ilman cheeriä tulee olemaan vaikeaa..

Lyhyesti sanottuna mua pelottaa miten pärjään taas Suomessa ja pelkään myöskin jenkkikoti-ikävää. Se, etten tänne pääse nyt vähään aikaan ja vaikka pääsisinkin, täällä ei tule olemaan samoja ihmisiä kuin nyt, pelottaa. Elämä on kyllä vaikeaa,varsinkin vaihto. Ensin sitä jännitetään innostuneena, sitten koetaan elämän kamalimpia hetkiä hyvästellessä kaikki, sitten kun ollaan kohdemaassa ajellaan tunteiden vuoristoradassa ja vihdoin ja viimein kun ollaan saatu elämä tänne rakennettua se pitää jättää. Sitten ollaan taas kotona, mutta ikävöidään vanhaan. Mulla tulee olemaan niin ikävä tätä mun vaihtoelämää, enkä edes tajua sitä kunnolla. Tulen ikävöimään niitä huonojakin hetkiä. Sitä kun luin parrhaiden ystävien antamia muistokirjoja ja mulla oli niin ikävä, että meinsin räjähtää. Silti silloinkin tiesin, että musta välitetään.

Nyt mulla on koulua jäljellä enää vajaa 20 päivää. Vaikka High School ei olekkaan ollut mikään mun unelma paikka, alan nauttia siitä päiväpäivältä enemmän ja en tykkää ajatuksesta, etten tule noilla käytävillä, noiden ihmisten kanssa ja noiden opettajien opissa enää olemaan. Sain jo valmistumiskaavunkin.. Ja mulla on prom nyt viikonloppuna ja se jänskättää ihan hirveästi.

Odotan Suomeen lähtöä enemmän kuin mitään, mutta se saa saa silti pelon ja ahdistuksen kyyneleet silmiin. Sanonpa vielä kertaalleen, että ompa vaikeaa tämä vaihtarin elämä.

Kirjoitin tämän siis keskiviikkona, mutta unohdin julkaista tämän, minkätakia päivät kuulostavat oudoilta.




8 kommenttia:

  1. Ei hemmetti mulla on luonnoksissa tosi samantyyppinen postaus luonnoksissa, jonka kirjoitin viime viikonloppuna, mutten ole jaksanut julkaista sita viela, kun en oo jaksanut laittaa aan ja oon pisteita kun kirjoitin sen hostien koneella :D mutta joo, tosi samanlaisia fiiliksia taallakin!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha oho katos vaan :D wäääk tä on hulluu!!

      Poista
  2. Voi vitsi kun aika on menny nii nopeesti:o nyt mun vaihtoon on enää alle 100 päivää ja sää tuut jo kohta takasi. Muistan nii selvästi ku aloin lukee sun blogii ja et ollu viä lähteny ja nyt siitäki on melkein 10 kk. Mua pelottaa et munki vaihto tulee menee yhtä nopeesti ku sun;D Ota nyt vielä kaikki irti sun näistä loppuajoista :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aika on oikeesti mennyt ihan sairaan nopeesti, paljon nopeempaa kuin koskaan ennen!! Lupaan ottaa kaiken irti ja onnea vaihtoon sulle :)

      Poista
  3. Olisitko pystynyt tekemään postausta sun ruokailu ja liikuntatavoista tai antaa jotain vinkkejä hieman terveellisempään vaihtarielämään :D itse oon siis syksyllä lähössä amerikkaan vaihtoon eikä tietysti millään parilla vaihtarikilolla väliä ole mutta olishan se mukavaa jollei sieltä nyt ihan 15 kiloa rikkaampana tarvisi takaisin tulla :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noo kai voisin jotain vikkejä antaa vaikka en nyt taida mikään paras olla puhumaan :D Suurin, mutta ei kyllä parhain, vikki on että anna mennä vaan, kyllä ne tulee lähtemää! Mutta ehkä mä jotain vinkkejä voisin antaa

      Poista

Kiitos kommentista <3